testi varmuuskopio

Tänään vaihdeltiin renkaita oikein urakalla. Ensin mäessä Heidin pyörään ja illalla punaisen kuun loisteessa vielä Munaankin. Ensimmäisestä vaihto-operaatiosta ei tallentunut todisteita, mutta jälkimmäisestä jäi kameran muistikortille otos lähes uskottavan rengasasentaja-lookin omaavasta urheilijanuorukaisesta. Toisesta asentajasta ei kuvaan mahtunut kuin alareunan hanskat.

Metsäpaloilta päästiin ainakin hetkeksi pakoon Åreen. Kylmä ei ole täälläkään, vaikka ensimmäisenä päivänä ehti hieman vettäkin ripotella. Polku sen sijaan rullaa hyvin ja päivän jälkeen järveen pulahtaessa kuuluu reipas sihahdus.

Siitä tietää, että reissu on yli puolen välin, kun alussa käytyjä paikkoja alkaa tulemaan uudelleen vastaan. Trysil sai toimia ensitestinä uudelle pyörälle ja kuumuudesta huolimatta tuli polkua ahmittua useampi tunti. Kohtuullisen lämpöistä on ilmeisesti täälläkin pidellyt, kun kuukausi sitten kapeaa siltaa pitkin ylitetty pikkulampi oli tällä kertaa hyvin erinäkoinen. Päivän päälle käännettiin vielä Rellun keula pohjoisen suuntaan ja löydettiin rauhallinen ja kaunis pummiparkki pienen uimarannan vierestä. Kuutamo- ja aamu-uintiin toi erikoisen tunnelman savuinen ilma metsäpalojen jäljiltä.

Vielä viikonloppu vietettiin mannermaisissa tunnelmissa: ostettiin uusi pyörä rikkoutuneen tilalle ja hippikukka autoon, sekä vietettiin jo perinteeksi muodostunut sunnuntai saksalaisella kaapelilla. Sitten hypättiin yöksi laivaan ja lähdettiin takaisin Ruotsiin katsomaan, miten Muna on pärjännyt kuukauden parkissa. Heidi osti laivalta nuorentavaa yövoidetta. Aamulla otsassa odotti mojova finni. Ilmeisesti voide nuorensi ihoa siis vähän turhankin tehokkaasti. 

Perjantai alkoi pienillä vastoinkäymisillä, kun selvisi että jousen huolto ei onnistunutkaan pika-aikataululla. Samoin Rellukin halusi helteessa alkaa puoliavoautoksi, kun kuskin puolen ikkunannostin meni rikki ja jumittui auki. Mielessä häivähti jo hetken kuva ajomatkasta pohjois-Euroopan läpi ikkuna auki, mutta onneksi paikallinen autolasiliike pelasti tilanteen ja lasi saatiin teipattua kiinni. Loputkin huolet liukenivat iltapäivällä Atlantin aaltoihin ja rannan hiekkaan.

Hollanti vaikutti muutaman sähköpostin vaihdon jälkeen huomattavan paljon todennäköisemmältä paikalta saada Trek kuntoon. Utrechtissa ei ainakaan myymälästä palvelualttiutta puuttunut. Kun olin kätellyt kolme eri työntekijää, juonut yhden kanssa kahvit samalla kun toinen soitteli Sramin huoltoon, selvisi että pientä toivoa olisi saada jousi korjattua ennen viikonloppua. Jousi lähti siis pikakuriirilla kohti huoltoa ja me taas Amsterdamin suuntaan seuraamaan astetta rennonpaa pyöräilyä ja hengailemaan korjausta odotellessa.

Taas alkoi olla aika vaihtaa maata, mutta laji pysyi tällä kertaa samana. Operaattorin mukaan kuulemma Hollannin paras kaapeli. Ja täytyyhän sitä uskoa, olihan mimmi käynyt aikanaan jopa Ukkohallan EM-kisoissa kymmenen vuotta sitten. Vähän tylsähkön pitkä rata se oli, mutta mukava välipala tähän kohtaan reissua.

Itävalta-Sveitsi -kiertueen jälkeen tehtiin paluu Saksaan ja seuraavan kaapelin pariin. Melkoisen makoisa paikka oli tämäkin: kaksi eri suuntaan pyörivää iso kaapelia ja kaksi pientä sekä leirintäalue vielä heti järven vieressä. Meikäläisessä innostusta herätti kuitenkin kaikkein eniten ehkäpä mukavin obstaakkeli ikinä. Hervottoman iso ja pitkä alusta loppuun paksuneva putki, joka oli rentoudessaan jotain käsittämätöntä. Tuuttia tulikin sitten vedettyä siihen tahtiin koko päivä, että illalla ei pastan jälkeen telttaan kömpiessä paljoa unta tarvinnut odottaa.

Vielä yksi päivä Hintertuxin kesäloskassa. Nyt on kuitenkin jo myönnettävä, että tämä laskukausi alkaa olemaan ehtoopuolella. Eikä se kausi hullumpi ollut ollenkaan. Yksi parhaista ja viime kauteen verrattuna täyttä unelmaa.

Eletään näemmä viikkoa, jossa laji vaihtuu lähes päivittäin ja maakin jo useampaan kertaan. Tällä kertaa herättiin Tirolista ja suunnattiin Hintertuxiin, joka taitaa olla Euroopan ainoa laskettelukeskus, joka on auki vuoden jokaisena päivänä. Viimeksi täällä oltiin kaksi vuotta sitten helmikuussa. Siihen verrattuna on ainakin lämpimämpää, aurinkoisempaa ja lumi on pehmeämpää. Sen sijaan lumen määrän erosta en lähtisi tekemään arvioita.

Via Ferratat ovat vaijereilla varmistettuja kiipeilyreittejä, joita käytettiin erityisesti Dolomiiteilla ensimmäisessä maailmansodassa joukkojen siirtämiseen vuorten yli ilman varsinaisia kiipeilytaitoja. Tällaista reittiä olen pitkään haaveillut pääseväni kokeilemaan ja vaikka ei Italiassa ollakaan eikä sotakaan ole päällä, siihen tarjoutui nyt oiva mahdollisuus. Tämä reitti on tunnettu jo ilmeisesti useamman sataa vuotta, mutta sen varsinainen valmistuminen ajoittuu vuoteen 1907. Sen jälkeen kaapeleita on luojan kiitos uusittu ja koko reitti pistetty kunnostettu kymmenisen vuotta sitten. Homma toimii teknisesti periaatteessa kuin "flow parkeissa" eli kahta sulkkarin päässä olevaa varmistuslaitetta klippailaan kaapeliin ja painetaan eteenpäin. Siihen yhtäläisyydet sitten kiipeilypuistojen kanssa loppuvatkin, nimittäin paikoitellen melko ilmavat osuudet pistävät polvet väkisinkin tutisemaan. Mahtava päivä kaiken kaikkiaan ja kirsikkana kakun päälle nähtiin vielä reissun toise...

Ei tullut mestaruutta Sveitsiin ja ilmeisesti siitä syystä on viralliset mestaruusmakkaratkin alennuksessa.

Otsikko on varastettu videosta, josta koko paikasta ensi kertaa kuulin. Graubünden on kokonainen lääni Sveitsin itäosissa ja kovasti panostanut maastopyöräilyyn. Esimerkiksi kaikilla vaelluspoluilla on pyöräily sallittu, mikä ei ole kovinkaan yleistä alpeilla. Tämä tarkoittaa, että polkuverkosto kattaa monta sataa kilometriä. Tekemistä siis riittäisi pidemmäksikin aikaa, mutta koska Trekki on edelleen telakalla ja persaus ei kestä monen päivän pyörän vuokraamista, typistettiin reissu parin päivän pistoon ennalta mielenkiintoisimmassa kylässä eli Flimsissä. Maine oli kieltämättä perusteltua. Erittäin kaunista maisemaa ja Laaxista löytyvä Never end trail on varmaankin yksi hienoimmista poluista, mitä on koskaan tullut poljettua. Kun kaupasta vielä hakee muutaman sveitsiläisen juuston, patonkia ja pullon punaviiniä iltapalaksi ja siirtyy nauttimaan niitä teltan viereen, on melko hyvän päivän tunnusmerkit käsillä.

Viimeinen päivä Paganellassa kävi meikäläisen Trekin kohtaloksi. Kohtuullisen tehokkaasti sain takajousesta rikottua sellaisia osia, joiden saaminen tähän hätään osoittautui lähes mahdottomaksi. Heidi kävi vielä perjantaiaamulla ottamassa uuden erän purjelautailua ja tällä kertaa aivan unelmakelissä. Samaan aikaan itse kolusin lähialueiden pyöräliikkeitä avun toivossa turhaan. Iltapäivällä otettiinkin sitten suunta kohti Saksaa paremman varaosavalikoiman toivossa. Munchenin Trek-liike ei kuitenkaan osoittautunut yhtään paremmaksi vaihtoehdoksi, vaan pikemminkin päinvastoin. Yksinkertaisinta oli siis vaihtaa lajia, eikä sekään ollut suinkaan huonovaihtoehto. Kaapelivesihiihto on Saksasta peräisin ja sen kyllä huomaa. Yli 80 täyspitkää kaapelia ympäri maata ja ainakin tämän kokemuksen perusteella melkoisen kovia keskuksia. Suurin ongelma kauden aloittamisessa on kuitenkin paikkojen kestävyys ja kahden päivän vesi-iloittelujen jälkeen on koko kroppa melko lailla sen tuntuinen, kuin se oli...