testi varmuuskopio

Ei tullut mitalia Suomeen, mutta tulipahan meikäläisen käytyä ensimmäistä kertaa elämässä hiihtokisoissa. Varsinaisia katsomopaikkoja ei enää ollut tarjolla, mutta onneksi ladun varrella on tilaa. Ei hullumpi kokemus 15 asteen lämmössä, auringonpaisteessa ja muutenkin letkeässä tunnelmassa. Samalla vielä pieni ostosmatka Saksan puolelle ja mieli sekä lompakko on taasen kevyt. Heidi onnistui eilen nappaamaan itselleen vielä mojovan flunssan, joten senkin puolesta hiihtourheilu toimi tänään paremmin yleisön puolella.

Shoppailu- ja välipäivän jälkeen oli mukava palata mäkeen lämpöisissä tunnelmissa. Jos Seefeldissä väkisinhiihtäjät repivät paitoja päältään, täällä tyydyttiin maltillisemmin siirtymään t-paitaan ja mamiksetkin olisi varmaan voinut suosiolla jättää pois jaloista, kun lämpömittari huiteli reippaasti toisella kymmenellä ja lumi oli melkoista sohjoa. Tällöin on parasta vain ottaa ääriolosuhteista kaikki ilo irti ja katsoa onnistuisiko vangitsemaan kameralle koko keskuksen loskaisimman paikan.  

Kauden ensimmäinen oikea touripäivä, eikä hullumpi startti lainkaan. Maisema kohdillaan, lumikin pohjoisseinällä yllättävän hyvää ja kissat tykkäsivät poseerata auringossa. Ajoitus ei nyt ehkä mennyt laskun alaosan osilta aivan kohdilleen, mutta iltapäivää on toisaalta mukava viettää myös peltikatolla.

Vielä oli hyvinkin pehmeää tarjolla, niin maassa kuin jaloissakin. Mielen pehmenemisen estämiseksi on syytä nauttia kirkasta nestettä ilman Kirka-vitsiä.

Seuraava hiihtolomailija toi tullessaan auringon. Lauantairuuhkaan oli jossain määrin varauduttu, mutta silti Zillertalin laakson jumi pääsi lyömään nurkan takaa avokämmenellä poskelle ja normaalisti 45 minuutin ajomatka muuttui reiluksi kahdeksi tunniksi. Onneksi keli kuitenkin paljastui autossa kökkimisen arvoiseksi. Ei se lumi sentään mitään polvipyydaa ollut, mutta pehmeää pöllyteltiin koko päivä sinitaivaan alla.

Ensimmäisen hiihtolomalaisen mukana tuli pieni ripaus uutta lunta. Täyden kympin tavaraa esimerkiksi lumisotaan tai lumilinnojen rakenteluun, laskemiseen korkeintaan tyydyttävää. Mutta siitäkin sentään jonkinlaisen ilon sai irti. Jännityksellä odotamme, mitä seuraava hiihtolomalainen tuo tullessaan.

Aurinkoa näkyy sekä taivaalla että naamassa. Uutta lunta sen sijaan ei vaan näy maassa eikä edes sääennusteessa. Tämän voi nähdä myös positiivisena seikkana, kun laskuseurasta yksi unelmoi fysioterapiasta, toinen hieronnasta ja kolmas kylpyammeellisesta Voltarenia johon upottautua.

Kevätlumi mielessä ja kaakaot termarissa lähti lauantaipäivä liikkeelle. Kävi vahinko ja Gerloksen koillisseinän painaumasta löytyikin pehmeää pakkaslunta, vaikka muuten tunnelma alkaa muistuttamaan lähinnä Pattayaa. Pettymyksen kanssa pystyttiiin kuitenkin elämään. Päivä ei painunut tiukimpien urheilusuoritusten historiaan, mutta sopi hyvin kesäisen letkeään menoon, jossa linnut laulavat ja lumi sulaa.

Jonkinlainen tiivistetty kausi on selkeästi menossa, kun kaksi viikkoa sitten aloitettiin kylmissä pakkaskeleissä ja tänään olisi jo mäessä kaivannut t-paitaa ja lyhkäisiä kalsareita. Kesän kunniaksi luonnollisesti myös maistiaiset ensimmäisistä kevätlumista.

Koska sääennusteen perusteella tässä taistellaan hyvistä lumista aikaa vastaan, pistettiin vähän reilummin kierroksia koneeseen ja paukutettiin Iskogelin metsiä urakkatahtia. Koskemattomia pakkaslumia vielä laskettiin useampi kierros ja löydettiin siinä samassa muutama makea linjakin. Enemmänkin löydöksiä päivään saatiin, kun ex-ajankohtaistoimittaja löysi sisäisen freeridetähtensä droppien ja vauhdin suhteen.

Paperilla laskupäivä vaikutti täydelliseltä, mutta jotenkin niitä linjoja ei alkuun löytynyt ja muutenkin laiskotti. Sääkin oli pilvinen, vaikka kirkasta oli luvannut koko päiväksi. Viimeisillä iltapäivän valoisilla hetkillä kuitenkin löytyi samaan aikaan niin lumi kuin aurinkokin.

Kauden syvin päivä. Ja hyvinhän se lähti liikkeelle. Kunnes törmättiin tuoreeseen vyöryjälkeen, johon johti kahden suksijan jäljet sisään, mutta ei yksiäkään pois. Pienihän se vyöry oli, mutta mahdollisuus hautautumiseen oli kuitenkin olemassa eikä asiaa voinut jättää sikseen. Perusteellinen piipparietsintä ei tulosta tuottanut, mutta pakkohan paikalle oli apua kutsua, vaikka mitä suurimmalla todennäköisyydellä kukaan ei loukussa ollutkaan. Siinähän sitten pelastuspartiota, kopteria ja vyörykoiria odotellessa menikin vähän pidempi tovi ja samalla meikäläinen onnistui saamaan itsensä sellaiseen syväjäähän, että loppupäivän laskut sujuivat yhtä notkeasti kuin pihaan jäädytetyltä lumiukolta. Onneksi sentään Antti sai vangittua muutaman ruudun joissa meno näyttää vhän vetreämmältä.

Lunta odotettiin aamuksi, mutta eipä sitä auton päällä näkynyt kuin muutama sentti. Mane ei ole kuitenkaan Karviselle sukua, vaan oli sitä mieltä, että maanantaista huolimatta ei ole syytä painaa päätä takaisin tyynyyn. Ja hyvä niin. Lunta nimittäin löytyi enemmän kuin omiksi tarpeiksi ja päivän aikana sitä tuli vielä lisää. Pass Thurnin metsät tarjoilivat kauden ensimmäiset faceshotit, eikä tunnelmassa ollut muutenkaan valittamista.

Sunnuntai meni koneen ääressä nököttäessä ja töitä tehdessä. Pienet kävelyt ja kylvyt käytiin sentään illalla kylillä. Valokuvia läppärin ääressä notkuvasta hipistä ei tullut otettua, eikä niitä kukaan jaksaisi katsoa. Tämän vuoksi kuvamateriaalina otos samasta sankarista lähes meditatiiviseen läsnäoloon kykynevien otusten kanssa.

Wildkogel alkoi kahden päivän toiston jälkeen kyllästyttämään, joten otettiin askel kohti tuntemattomampaa. Toisin sanoen käväistiin naapurihuipulla, Frühmesserillä. Ja jotta poistumisreitti ei myöskään käväisisi liian tutuksi, pätkäistiin kerralla aivan laakson pohjalle asti, siellä kun näytti kulkevan ihan tie. Ja kulkihan siellä, koko kuuden kilometrin pituudessa. Sen jälkeen vedettiinkin sitten loppuiltapäivä miesten takaa-ajon luisteluosuutta. Suunnitelmissahan tämä päivä kuului otsikolla "nopea kevyt skinnailu". Ei skinnailtu, ei ollut kevyttä eikä varsinkaan nopeaa. Seuraaava päivä kuluikin sitten jalkoja palautellessa työpäivän merkeissä.

Maaseutumatkailua Itävallan tyyliin: Aluksi töpötellään vuorenhuipulle, sen jälkeen tiukkasäteistä alppipuikkaa alas lumikenttää, jonka jälkeen kuuden kilometrin siirtymä traktoritietä pitkin paikallisen metsuripapan puristellessa päätänsä tien sivussa. Kun näköpiirissä alkaa olemaan latoja, lehmänpaska haisee ja tunnelma muistuttaa muutenkin pohjanmaata 10 asteen vaakakulmassa, on aika nostaa kädet pystyyn, koska määränpää lähellä ja retki päätöksessään.