testi varmuuskopio

Kolmen päivän nakinpaistamisen jälkeen kuumalla kivellä, käytiin vielä nenänkaivuulla Maarianhaminassa ja sitten kokka kohti manner-Suomea. Tuloksia sai vielä odotella seuraavaan päivään, joten saatiin veittää vielä yksi yö leikkien saaristoerakkoja. 

Samalla tutulla meiningillä sujui kolmaskin päivä. Tosin rehellisyyden nimissä 30 asteen helle teki kivestä niin kuuman ja mielestä niin laiskan, että suurin osa päivästä taisi kulua vedessä pulikoidessa ja rantakalliolla maatessa. Ja mitäpä sitä muutakaan suomalainen tekisit tämänkään hellepäivän iltana kuin pistäisi rantasaunan tulille ja nauttisi lisää merimaisemasta.  

Karanteenissa on kuulemma psyykkeen kannalta tärkeää pitää kiinni arjen rutiineista. Onneksi puitteet ovat sen verran kohdillaan, että ei tarvitse hirveästi soveltaa. Aamukahvin jälkeen homma lähtee etenemään kuin lähes mikä tahansa maanantaiaamu kotioloissakin.

Myös toinen päivä sujui täysin pelikirjan mukaan. Mitä nyt illan melontareisulle unohtui ottaa kamera mukaan.

Vaikka Ruotsin ja Norjan tautitilanne taitaa tällä hetkellä olla selkeästi Suomea parempi, niin omaehtoiset karanteenit luonnollisesti hoidetaan kuten pitääkin. Oli siis aika ottaa vieläkin enemmän etäisyyttä muihin ihmisiin. Ensimmäisen ahvenanmaa-aamiaisen osalta se onnistui varsin hyvin laiturilla. Yleisstrategia tuleville päiville oli keskittyä halailemaan kiviä ja pitämään ainakin melan mitta muihin ihmisiin. Siinä onnistuttiin ensimmäisen päivän osalta varsin hyvin.

Kahdessa tunnissa lautalla Ruotsista Suomeen. Kyllä se on nopeaa nykyään, varsinkin kun alla moderni alus eli vain vuotta meikäläistä vanhempi M/S Rosella. Tehokkuus on tietysti hyvästä, mutta kun tuohon aikaikkunaan pitäisi sovittaa suihkussa käynti, syöminen, kipparipiippujen osto tax-freesta ja auringonlaskun ihailu, alkaa risteilyohjelma olla aika täynnä.

Kun viikon pyöräilylämpötilaa tarkastelee kokonaisuudessaan (Åre, +8; Järvsö, +28), voi todeta, että fillarointi tapahtui keskimääräisesti unelmakelissä.

Jämtlandin vahvimman elämyssuositukset: paikallinen ohut rieska ja tikkien poisto paikallisella terveysasemalla. Tai tarkemmin pohdittuna ainakin se rieska.

Vaikka pelkoja varmasti on, hyvin on tuntunut viikon sisään rohkeus ja into riittävän uusiin yrityksiin.

Heidi (36 v) sai aivan itse valita apteekista laastarit ja liimata ne. Heti on parempi mieli.

Pumptrack on pumptrack, mutta miten voi olla, että jotenkin tämäkin tehdään paremmin Trysilissä. No ehkä harjoittelun määrä on ratkaisevaa tässäkin, sillä se taitaa olla järjestyksessään neljäs tai viides, joka tänne on rakennettu.

Pariton vuosi, pannu-ukon vuosi.

Edelliseen postaukseen viitaten Huckleberry alkoi Heidistäkin tuntua huokuttelevalta idealta. Pitkä suunnittelu, päättäväinen ilme ja tornista alas. No, ei se sitten mennyt kuin elokuvissa. Itse dropissa ei ollut suorituksena mitään vikaa, mutta sen jälkeen harmillinen jalan lipsahdus polkimelta ja se pyöräilypäivä oli ohitse. Ensiapukursseilla on tullut ideoitua erilaisia mahdollisuuksia haavan putsailuun ja sitomiseen kun varsinaisia välineitä ei ole mukana. Kasvomaski ei ole tullut edes mieleen, mutta näemmä muutamalla sellaisella ja juomapullolla tekee ihmeitä. Tai ainakin pystyy sensuroimaan haavat piiloon ja kuvan blogijulkaisukuntoon. Pienen tilannearvion jälkeen todettiin että vauriot olisi syytä ainakin putsata ammattilaisen toimesta. Sairaanhoitaja arpoi pitkään olisiko tuohon syytä laittaa yksi tikki. Paikalle kutsuttiin lääkäri, joka oli alkuun sitä mieltä, että tikkejä ei tarvita. Lopputulos: viisi tikkiä sääreen. Näemmä tuokaan porukka ei malta lopettaa, kun kerran pääsee...

En tiedä, onko joku valittanut, että Trysiliin tulisi saada kunnon vaativa reitti. Nyt sellaista ainakin löytyisi. Esitelehtisen lukujen perusteella tehdyn lyhyen laskelman perusteella tähän monsteriin on pistetty rahaa parisen miljoonaa kruunua. todennäköisesti tällä hetkellä yhden ajokerran hinta on useamman kymmenta tuhatta. Olisi kyllä ollut hienoa nähdä kun joku osaava vetäisee reitin, mutta tungosta ei varsinaisesti näkynyt. Tällaiselle tavalliselle kuolevaiselle reitin suurin hyöty on siinä, ettei vieressä kulkeva Huckleberry vaikuta enää yhtään niin pelottavalta.

Muutama vuosi putkeen on tullut pyörittyä Hallingdalin länsipäässä. Nyt päätettiin ohikulkumatkalla poimia tarkasteluun uudelleen itäpäädystä vanha tuttu Geilo: Bikepark, jossa on Hemsedalin tyyliin painettu reset-nappulaa ja lähdetty tekemään kaikki reitit uudelleen alusta. Panostus näyttäisi ainakin olevan kova: maata oli siirtynyt urkalla, uusi flowtrail oli avattu pari päivää aiemmin ja kaksi muuta oli tekeillä ja valmiina ilmeisesti parin viikon päästä. Oikein hyvää ja helppoa bermiä, mutta kun tarjonta ei vielä tämän monipuolisempaa ollut, riitti yksi iltapäivä kahailuun mainiosti.

Reissu etenee tänä vuonna leppoisaa tahtia, kun Kaupangerin pistokin kesti melkein viikon. Perjantaina oli kuitenkin reisissä sen verran iso polte, että oli aika viimein pakata leiri, käydä rullaamassa vielä pienet läksiäispolut ja suunnata kohti uusia maisemia. Hit

Kiipeilyn ja fillaroinnin lisäksi Kaupanger tarjoaa parhaimmillaan maailmanluokan melontaympäristön. Sognevuono on maailman toiseksi pisin vuono, joten matka ei ihan heti lopu kesken ja lähistön jäätiköiden vuoksi vesi on välillä maagisen väristä. Tuntuipa vain, että tuulet eivät tänä vuonna olleet samaa mieltä suppailusuunnitelmista. Lähes päivittäinn sai ihailla tyyntä meren pintaa ja kun kamat sai vesille, olikin jo tuuli yltynyt ja olo kuin Mikki Hiirellä merihädässä. Näitä vesilläkäyntiyrityksiä ehti kertyä useampanakin päivänä ja laudat olivat koko ajan vaunun nojalla valmiudessa. Ehdin jo luopumaan tältä vuodelta toivosta, kunnes eräänä iltana vaunun ikkunasta tajusin hetken koittaneen. Kärsivällisyys kannatti ja palkintona odotti melko seesteinen iltareippailu.

Ja selkeät ohjeetkin oli...

On tämä kyllä mieletön paikka. Neljä päivää on taas Kaupangeria fillaroitu. Reidet ovat varmaan jonkinasteisen tulehduksen partaalla, mutta millään ei malttaisi lopettaakaan. Jonkin verran on painettu vanhoja tuttuja mestoja vuosien takaa, mutta suurin osa poluista on ollut meille uusia, eikä yksikään ole tuottanut totaalipettymystä. Sen sijaan on saatu huonoimmillaankin erittäin tyydyttävää polkemista ja parhaimmillaan tällaisia kuin tämänpäiväinen. Kun hommaan yhdistyy sopivan haastava nousu, hyvät eväät, kunnon maisemat ja alaspäin polku, joka saa parhaimmillaan nauramaan ääneen, ovat elementit kohdillaan.

Vaikka soratie on yleisesti huippujuttu polkujen saavuttamiseen, saa niistäkin fyysisesti haastavia kun tarpeeksi lisää kaltevuutta. Varsinkin kun huippu on 1200 metrissä, matkaan lähtee pelkän aamupalan voimin iltapäivällä ja jättää vielä reteesti eväät autoon. No menihän tuo kahdella myslipatukallakin kun pieni sateen pelko piti tahtia yllä. Mutta sen verran oli rankka suoritus, että illalla oli pakko vetää ässä hihasta eli peura pakkasesta ja raksittaa reissuperinnelistasta kohta "kunnon burgeroinnit".