testi varmuuskopio

Kaksi vapaapäivää ja samalla kaksi vapaan tyylin hiihtopäivää. Ensimmäisenä lähimäestä kokeiluun varjoisat korput. Seuraavana päivänä tutulle Nonsfjelletille. Tämä mäki on kyllä oma Narvikin alueen suosikkini. Siinä yhdistyy mukavasti haastava nousu, usein hyvät lumet, mukavan viettävä bowli ja leppoisan vauhdikas metsälasku.

Puolitoista tuhatta kilometriä taittui lopulta viikossa ja melko rennosti, kun välissä piti sopivat laskupaussit. Ja nyt sitten reilu pari viikkoa tutuissa maisemissa ja merkeissä. Eli jonon perällä hiihdellen.

Tunti turpaan vai vartti harpilla naamaan? Samanlainen dilemma on kun jääkaappi hajoaa eri vuodenaikoina. Kesällä on mukavampi etsiä tukosta suuttimesta, kun sen voi tehdä ulkoilmassa. Talvella taasen ulkoilmassa säilyvät mukavasti ne ruuat, jotka kesällä pilaantuisivat. Henkilökohtaisesti itse en tätä hommaa mieluusti tekisi minään vuodenaikana.

Hankiraudat. Nuo hiihtäjän tämän kauden parhaat kaverit. Tällä kertaa niitä yritettiin upottaa jäähän Helgelandin ympäristössä ja samalla tehtyä ensimmäinen toptur näilläkin seuduilla. Ehkäpä päivityksestä saa hieman liian pessimistisen kuvan. Siinä missä ylöspäin mennessä löytyi lähes pelkkää kovaa pintaa, alaspäin tullessa laskettiin oikeinkin mukavia pehmeitä käännöksiä.

Uusia elämyksiä jännittävien luontokohtaamisten sarjassa Ikurin pohjoispuolella. Jo ylöspäin skinnatessa lähti metsikön puskasta metso lentoon melko äänekkäästi. Kun muutaman tunnin päästä tultiin alaspäin, nähtiin sama kaveri uudestaan jo vähän kauempaa. Jonkinlainen rituaalitanssi oli käynnissä ja kun kumpikaan meistä ei ole varsinainen ornitologi, arveltiin sen olevan soidintanssi ja mielitietyn olevan jossain lähettyvillä. Kun tanssin askeleet alkoivat siirtyä lähemmäs, tajuttiin jossain vaiheessa että esitys on ihan meitä tai lähinnä minua varten tarkoitettu. Ei ollut soidintanssi ei. Tai tavallaan oli, mutta ensisijainen tarkoitus oli hakea toista urosta, jonka kanssa voisi vähän painia ja ottaa mittaa. Myöhempi selvittely netistä paljasti, että metsojen kanta on käynyt niin pieneksi, ettei sopivaa nahistelukumppania välttämättä omalta reviiriltä. Kun kevät on aluillaan ja testosteroni jyllää suonissa, käy kilpakosijan korvikkeeksi sitten vaikka keski-ikäistynyt suomalainen vapaa...

Seuraava pysähdys Romsdal. Jotainhan se oli poimittava täältäkin mukaan ja kohteeksi valikoitui seudun parhaaksi panorama-mäeksi tituleerattu Ystetinden. Maisemaa riitti, lunta ei niinkään. Lähestyminen hoitui jälleen lenkkareilla ja sen lisäksi lumi oli tiivistynyt kirkkaimpaan muotoonsa, eli jääksi. Jokunen käännös sentään löytyi, kun oikein metsästi ja toisaalta asiakaslupausta ei petetty. Maisemaa oli tarjolla senkin edestä.

Ajostrategia on laadittu, mutta suunnitelma elää vielä kelien mukaan. Ensimmäinen pysähdys oli kuitenkin selvä. Pummiyö Strandan hiihtokeskuksen parkkipaikalla ja poutapäivästä nauttiminen keskuksen maisemissa. Kaikki kolme täyttivät tehtävänsä varsin mainiosti: pummiparkki, pouta ja maisemat. Lumessakin saatiin nauttia parhaimmillaan erinomaisesta kevätloskasta ja tämän kevään skinnausmetrit huomioiden, oli varsin virkistävää ottaa nousut sivistyneesti hissillä ja kaahailla menemään ilman reppua tai laskuvarjoa.

Aika tottua taas toisenlaiseen elämään. Taka-alalla viimeimmän kuukauden majapaikka ja edessä tulevan kahden kuukauden. Positiivisena puolena muutoksessa voi pitää sitä, että kaikki on taas lähellä. Negatiivisena puolena, ettei ikkunan alla mitä todennäköisimminkään käyskentele aamuisin tuttu hevonen.

Siinä olivat oletettavasti viimeiset kurvit Sogndalissa ainakin hetkeen.

Hestenin ympäristö on tarjonnut ehkäpä reissun tähän mennessä parhaat laskut, joten päätettiin lähteä tarkastamaan viimeisen Sogndal-viikon kunniaksi se vielä uudelleen. Tällä kertaa kimpassa. Sama linja tuntui jatkuvan ja lumi oli olosuhteisiin nähden parasta, mitä voi kuvitella. Ylhäältä nopeaa ja yllättävän syvää pintakuuraa. Alhaalta kompaktia betonia raiteilla. Ja kun sääkin oli vielä suosiollinen, niin mikäs tässä taas oli lasetellessa.

Kylmät, kirkkaan ja tuulettomat yöt ja niiden seurauksena muodostunut paksu pintakuurakerros ei lupaa hyvää vyöryriskin kannalta, jos siihen sataa uutta lunta päälle. Lumen pinnalla tämä kerros ei ongelmia tuota ja on itseasiassa näin paksuna patjana varsin mukavaa laskettavaa. Ja tässä vaiheessa kaikki pehmeä lumi otetaan riemusta kiljuen ja ilolla vastaan.

Hytteilyn päälle maistui paluumatkalla saunalautta, jota oltiin jo pari viikkoa suunniteltu. Aurngonlaskun vuoro oli jo varattu, mutta menihän tuo hämärässäkin. Ainoaksi pohdittavaksi asiaksi jäi, lasketaanko vuono avannoksi, jos siinä ei ole jäätä. Veden kylmyys ainakin täytti kriteerit erinomaisesti.

Pieleen meni se toinenkin edellisen postauksen veikkaus. Ennen seitsemää kopisteli majaan otsalampun valossa seuraava vierailija jäärautojaan riisumaan. Varsinainen ruuhka siis. Kyseessä oli DNT:n vapaaehtoisaktiivi, joka tuli tekemään mökille ylläpitotöitä ja keräämään maksukirjauksia. Puoli neljältä oli kaveri kuulemma lähtenyt alhaalta liikkeelle, joten varsin ripeäkinttuinen nuori mies oli kyseessä. Hitaasti käynnistyi aamu, mutta mihinkäs tässä kiire kun päivän suunnitellussa ohjelmassa ei ollut kuin eilen puuttumaan jäänyt yhteiskuva huipulla ja sen jälkeen lasku alas. Sen verran kuitenkin kaihersi tieto paluureitillä odottavan lumen laadusta, että pakko oli oottaa harjanteen toisen puolen jäätiköllä hiukan laskua edes jossain määrin hyvällä lumella. Samalla pystyi tiirailemaan laskureittiä Strynsvatnin suuntaan. Siinä reissussa riittääkin sitten suunniteltavaa seuraavaksi viideksitoista vuodeksi. Päivän ensimmäinen kuva kuuluu sarjaan "etsi laskija".

Täällä taas. Kohtuullisen kuluttavan nousun päälle Heidi jäi majalle pitämään huolen valaistuksesta ja meikäläinen kävi huipulla katsomassa auringonlaskun ja vierittämässä termoapulloa jäätikkörinnettä alas. Kun pimeys laskeutui, todettiin että taidetaan olla koko yön ainoat vieraat, mutta kahdeksan jälkeen kajasti ulkona vielä pari otsalamppua. Parilla paikallisella mimmillä lumen haastavuus oli ilmeisesti tullut myös yllätyksenä. No mikäs siinä. Todettiin, että aamulla saa varmaankin nukkua pitkään. Tyttökaksikolle varmasti uni maittaa pitkään ja kukaan aamulla lähtevistä ei kuitenkaan ole perille ennen kymmentä.

Viikonloppulomailun kohteena Skålatornet. Tuo Strynin kivinen vastine muumitalolle. Jo toinen kerta vuoden sisään ja ensimmäinen kerta suksilla. Onhan tästä retkestä jo kohta viisitoista vuotta puhuttu, mutta aina on jäänyt kesäkuussa toteuttamatta joko lumen puutteen tai muiden suunnitelmien takia. Nyt päästiin kuitenkin autenttisiin kesäkuun tunnelmiin, kun lumiraja oli varmasti ylempänä kuin monena suvena. Sukset ja monot siis lähestymisessä selkään ja ensimmäiseksi tunniksi lenkkareilla polkua tallaamaan. Tämän jälkeen sai jo sentään jemmata kengät ikeapussissa kivenkoloon odottamaan paluumatkaa. Etenemisen piti tästä eteenpäin muuttua yhdeksi riemuksi, mutta melko pian sai jo kaivaa hankirautoja esiin ja niiden kanssa mentiinkin sitten lähes koko 1800 korkeuserometriä. Usein DNT-hyteistä kuulee, että niille voi lähteä kevyellä repulla, kun majalla on kaikki tarvittava. Paljon siellä toki onkin, mutta ei ihan kaikkea. Tälläkin kertaa oli yhteensä lähes sata litraa pakkaustilaa muka...

Tämä vähän stereotyyppinen kuvapari tarkoittaa sitä, että ehkäpä vihdoinkin on aika ruksia tämä monena vuonna toteuttamatta jäänyt suunnitelma muistivihosta yli.

Torstaipäivä on ilmeisesti toivoa täynnä, mutta torstai-ilta oli tässä tapauksessa täynnä töitä. Sen vuoksi paluuaikataulu kämpille oli varsin tiukka ja topturiinkin otettiin pieni alkuhuijaus hissillä. Pelkästään töiden piikkiin asiaa ei voi toki rehellisyyden nimissä pistää, vaan  kumpaakaan ei myöskään kiinnostanut hiihtää alaosien betonia yhtään enempää kuin on pakko. Ajoitus meni tällä kertaa suhteellisen nappiin. Laskulle löytyi suunnilleen aurinkoinen rako ja kämpille ehdittiin jopa puolta tuntia ennen määräaikaa. Nähtiinpähän huipulla elämänsä ensimmäisen toppturin tempaissut neljävuotias nuori mies, jonka laskukin alas sujui kuuleman mukaan ilmeisen hyvin.

Kun on tämän keskuksen parkkipaikalla tullut useampi yö kesäisin nukuttua, oli vähintäänkin kohtuullista käydä luukulta tinkimässä aleliput ja katsomassa, miltä homma näyttää kun hissit ovat kerrankin auki ja lunta maassa. Useasti olen elämässäni tehnyt hätiköityjä päätelmiä vajaan tiedon perusteella ja tämä paikka menee pitkän listan jatkeeksi. Alhaalta käsin näyttää, että kyseessä olisi pikkaisen Ellivuorta isompi tiheäpuinen törmä yhdellä hassulla rinteellä ja vanhalla hissillä. Kun sitten hyppää ehkäpä maailman pisimmän sompahissin kyytiin, on aikaa katsella parantuvia maisemia, tarkoituksella harvennettuja metsiä ja jyrkkää rinnettä 700 korkesuerometrin verran. Se on yli kaksi kertaa enemmän kuin Levillä ja saavutettuna kahdella hissillä. Tällä kertaa ei puutereille ollut edelleenkään mitään mahdollisuuksia ja kevätlumen etsiminen maaliskuun alussa on tarkkaa puuhaa. Silmä harjaantui kyllä nopeasti erottamaan rinteet, jotta osoittivat jyrkkyytensä suhteen juuri oikeaan ilmansuunta...