testi varmuuskopio

Perillä viimein. Seuraavana tavoitteena saada kamat mahdutettua kahteen rinkkaan, käppäillä muutama tunti laakson perälle ja pistää leiri pystyyn. Takaisin joskus heinäkuun puolella.

Kesäisin ja aurinkoisin kolme viikkoa Norjassa koskaan. Nyt kun näyttää siltä, että lumisimmat kelit ovat luvassa Suomeen, on ehkä aika lähteä kotia kohti niistä nauttimaan. Tax-free tyhjäksi, pipo päähän, pitkät kalsarit jalkaan ja hankeen istumaan. Juhannus voi alkaa.

 On tilanteita, joissa lunta voi olla liikaa. Esimerkiksi, jos sattuu olemaan juhannusviikolla Tampereella tai jos olisi tarkoitus päästä Röldalissa laskemaan mäkeä. Mäessähän sitä lunta harvemmin on haitaksi asti, mutta mäen juurelle johtavalla tiellä tuo valkoinen tavara tuo joskus ongelmia. Tänään vasta laskusuunnitelma numero kolme tuotti tulosta, kun kaksi ensimmäistä vesittyivät tien ollessa poikki. No, varasuunnitelman varasuunnitelma oli kuitenkin hyvä ratkaisu ja saatiin erittäin hyvä mäki auringon paisteessa. Sveigen ei ollut kovinkaan pitkä, mutta jyrkkä ja erittäin hyvällä lumella. Sveigen jäi myös todennäköisesti tämän reissun viimeiseksi mäeksi, joten  kausi sai ansaitsemansa päätöksen. Ja kuin kirsikkana kakun päälle huipulla oli melko navakka tuuli, mikä noudattelee tämän kauden teemaa. Taisi kuitenkin ensimmäistä kertaa olla tuulessa jo lämmintä kesän tuntua.  

Tänään oli pilvisempi päivä, joten sen kunniaksi vähän hämyisempiä kuvia. Toinen päivä Folgefonnassa ja nyt on tämän vuoden parkit hinkattu, muuten voi pappa mennä ylikuntoon. Illalla siis leirin purku ja nokka kohti Röldalia. 

Oli aika kerätä täyteen koko sarja ja vierailla vielä yhdessä kolmesta Norjan kesälaskukeskuksesta, johon ei ole tähän mennessä tullut eksyttyä. Folgefonna on aika lailla ratalasku- ja parkkipainottunut yhden hissin keskus samannimisellä jäätiköllä. Ja kun ilma on edelleen kuin morsian, niin mikäs siinä on laskea lujautellessa.  

'Tänään ei eilisen jäljiltä jaksanut lyhyttä palauttavaa pyörälenkkiä kummempaa. Yllättävän paljon tullut tänä vuonna näitä välipäiviä pidettyä hyvillä keleillä. Kertoo jotain joko tämän vuoden keleistä, tämän vuoden kunnosta tai molemmista.

Muitten mailla ollaan taas ja seudun todelliset isännät (tai tässä tapauksessa emännät) näyttävät kuka tiellä väistää ja kuka ei.

Peikonkieli. Wikipedian mukaan jääkaudella muodostunut vuorenseinämästä ulkoneva kallionkieleke, josta on pudotusta alla olevan järven pintaan 700 metriä. Mainio paikka siis ottaa valokuvia ja tämän on huomannut moni muukin. Ihan tuosta vain fotoaminen ei kuitenkaan onnistu, sillä paikalle on tallustettava edestakaisin 22 kilometrin matka ja noustava tuo samainen 700 metriä, joista suurin osa ensimmäisten 1,5 kilometrin aikana. Pistettiin teltta pystyyn lähtöpaikalle edellisenä iltana ja aamukuudelta herättiin virkeinä päivän koitokseen. Alussa saa hyvän lämmön päälle nousemalla 100 vuotta vanhan käytöstä poistetun  Mågelibanan  sivussa olevia portaita. Tämän jälkeen vielä toinen mokoma jyrkähköä polkua ja sen jälkeen maaston suhteen helpottaa, vaikka matkaa on vielä kaksi kolmaosaa jäljellä. Perille päästiin suhteellisen ajoissa ennen suurinta väestöryntäystä ja kun kuvat oli otettu ja reilut lounaat nautittu, oli aika nautiskella vielä sama matka takaisinpäin.  Jos p...

Kun pitää silmät auki, voi joskus ihan autolla ajellessakin löytää jotain jännittävää.

Vaihdettiin maisemaa ja lähdettiin Kjell-Eirikiä moikkaamaan. Kylmempi täällä on kuin Strynissä, mutta maisema on muuten kesäisempi vuorillakin. Eli sukset saivat pysyä autossa ja napatiin pyörät alle. Autio hiihtokeskus on kesäaikaan aina jotenkin surullinen näky, eikä tämäkään tee poikkeusta, vaikka kaikenlaista kesäaktiviteettia on kehiteltykin. 

Sijoitettiin oikein päivälippuun ja pyörittiin keskuksen "parkissa". Aika kaluttuhan tuo tuntui olevan, mutta menihän se aamupäivä siinäkin. Iltapäivällä meikäläinen kävi vielä luikauttamassa Kortan ja varmaankin viimeistä kertaa tänä vuonna. Sen verran reikäinen alkaa reitti jo olemaan. Ihan yksin ei tarvinnut sentään laskea, vaan Bambi päätti liittyä seuraksi laskun loppujyrkällä. Varmaan ensimmäinen kerta kun laskiessa meinaa ajaa peurakolarin.

Katsoako Pasilaa vai ikkunasta ulos?

Ei ihme, että nämä reissut tännepäin venyvät aina vuosi vuodelta. Aina löytyy jotain uutta laskettavaa tai muuta puuhattavaa ja kun vielä haluaisi toistaa hyväksi havaitut perinteet, niin tekemistä alkaisi riittämään vaikka koko kesäksi. Tänään oli vuorossa taas perinnepäivä ja Blåtinden (tai viralliselta nimeltään Skjerdingsdalsbreen). Kohdattiin jälleen eilinen tyttöporukka, joka oli myös vaihtanut polkupyörät lumiurheiluun. Käytettiin revasnssimahdollisuus hyväksi ja tällä kertaa tytöt pysyivät takana niin nousun kuin laskunkin ajan.  Ensimmäinen miehistömenetystin tapahtui tänä aamuna, kun taistelija Rintanen aloitti paluumatkan Suomeen. Rintasta kaipaamaan jäivät kaksi laskijaa ja noin tuhat Rintasen jättämää tavaraa.

  Pyöräilypäivä. Reittikirjan mukaan "mukava iltapyöräily" tarkoitti korkeuseroltaan kilometrin pituista jyrkkää nousua Strynin yläpuolella olevalle järvelle, josta otetaan kaupungin juomavesi. Perna jäi puolimatkaan ja itsetunto vähän sen jälkeen, kun kolmen porukka nuoria tyttöjä pyöräily ohi ja katsoi setiä jotenkin säälivästi. Nooh, alastulon voisi kuvitella olevan helpompaa, mutta siitäkin saatiin yllättävän haasteellista, kun yritettiin tulkita reittikuvauksen norjaa. Ehjänä ja suunnilleen suunnitellun reitin mukaisesti kuitenkin selvittiin.  

  Perinteinen SS Norway oli eilen ohjelmassa ja siihen se päivä sitten jäikin. Syyksi voisi tietenkin pistää toimimattoman ankkurihissin, mutta oikeasti taisi olla pientä laiskuutta aamulähdössä ja vielä keskuksellakin meni motivaatiokahvitteluksi vesisateen päättymistä odotellessa. Iltapäiväksi pilvet kuitenkin väistyivät, joten lasku sujui jo mukavassa kelissä ja mökkijätskit vielä leppoisemmissa.

Hestenin jälkeen leiri kasaan ja auton nokka kohti Stryniä. Perille päästiin mukavasti yöllä kolmelta. Jostain syystä ei torstaiaamu käynnistynyt kovin pirteästi, mutta jaksettiin sentään mennä keskukselle ihmettelemään lumen vähyyttä, pystyttämätöntä ankkurihissiä ja korta baksidania.

Keskiviikkona oli aika lähteä Hestenin valloitukseen. Nimensä mäki on saanut siltä lähtevältä pitkältä harjanteelta, jonka molemmilla puolilla on reilu jyrkänne. Muodostelma muistuttaa kauempaa katsottuna ilmeisesti hevosen harjaa. Reilu tunti tepastelua metsässä, sitten skinit jalkaan ja nelisen tuntia ylös lumella ja lopussa vielä kivikossa kiipeilyä ja taiteilua viimeisen 150 korkeuserometrin verran. Nousun mahaoireista päätellen saattoi eilisissä letuissa olla vikaa. Eihän tuossa laskuna mitään järkeä ollut: viisikilometrin kierto harjanteen päälle hyviä lumikenttiä pitkin vain sitä varten, että pääsi laskemaan harjanteen alas ja taas traversaamaan kolme kilometriä takaisin lähtöpisteeseen. Mutta klassikko on kai aina klassikko?