testi varmuuskopio

Tänään palattiin kotikeskukseen eli Kankoon. No tarkalleen ottaen se on kyllä naapurikeskus, sillä tämän kylän keskus on nimeltään Akakura Onsen, mutta rinneprofiilien takia siellä ei ole tullut laskettua kuin joka päivä yksi lasku kämpille tullessa. Todettiin samalla, että loskalaskuissa rinteessä ja lähimetsässä ei lapiota ja laskuvarjoa tarvita ja jätettiin reput pois matkasta. Mukavaahan se oli painaa oikein kunnon kevätmeiningeissä. Tätä tulee varmasti lähiaikoina kotimaan jäisillä rinteillä ikävä. Lounastauolla ihmeteltiin friteeratun riisipallon arvoitusta ja sen sisältämää kinderyllätystä. Kämpillä vielä kotionsenit ja taas oli yksi hyvä laskupäivä historiaa. Samalla taisi tulla myös viimeinen laskupäivä tälle reissulle, jos loppuviikon sääennuste pitää kutinsa.

Japanin vuoret eivät ole korkeudella pilattu, mutta tänään päästiin sentään yli kahden tonnin maagisen rajan, kun skinnailtiin Suginoharassa huipulle asti, eli Mt. Mitaharayamalle. Päivästä piti tulla tuuleton ja aurinkoinen, mutta tuli vain aurinkoinen. Suunniteltu kevätlumi eteleseinällä ei siten ihan päässyt tekeytymään kypsäksi asti, vaan puolet laskusta nautiskeltiin ehtaa peltikattoa. Onneksi jälkimmäinen puolisko oli sitten sitä samettia, mitä lähdettiin hakemaankin. Huipun takana oleva kraaterimuodostelma oli houkutellut paikalle useammankin ryhmän, yhden jopa telttailemaan. Mt. Myokokin näkyi nyt entistä houkuttelevampana, mutta jäi ainakin toistaiseksi valloittamatta.

Laskiessa on tullut vastaan niin sopuleita kuin porojakin. Kerran olin jopa kolaroida peuran kanssa. Silti joka kerta on sykähdyttävää nähdä eläimiä mäessä. Tänäänkin olin jo aivan fiiliksissä, kun pieni valkoinen jänis ampaisi karkuun osuttuaan laskulinjalle. Muutaman mutkan jälkeen hämmennys kuitenkin kasvoi, kun edessäni juoksi pieni ruskea otus. Aluksi luulin sitä karhunpoikaseksi, mutta kun kaveri kiipesi ketterästi puuhun ja käänsi punaiset kasvonsa meikäläiseen, tajusin että serkkupoikahan se sieltä tuijottaa. Hetken alkoi jo epäilyttää olenko hereillä tai näenkö näkyjä, mutta kun kokonainen apinaperhe painoi ohitse muutaman kymmenen metrin päästä, oli jo pakko uskoa omia silmiään. Olen kyllä kuullut, että näillä vuorilla asuu lumiapinoita, mutta en nyt ihan Suginoharan lähimetsissä uskonut sellaiseen törmääväni. Mihinkään varsinaisiin valokuvaposeerauksiin eivät kädelliset heimoveljet suostuneet, vaan painelivat melko haipakkaa metsän suojaan vanhimman yksilön jäädessä viimeise...

Luntahan tuli yöllä ihan mukavasti, mutta ei tällä kertaa mitään höyhenenkevyttä japowia. Perinteisen hyvä Kanko-päivä saatiin kuitenkin. Jos ihmettelin Nisekossa hissijonojen lyhyyttä, täällä samaan ihmettelyyn ei ole aihetta. Tämä johtuu siitä, ettei jonoja yksinkertaisesti ole. Ensimmäinen kuva on aamulta alimmalta hissiltä viikonloppuna kun on tullut uutta lunta maahan. No, ei passaa valittaa, käyhän tämä näinkin. Parikymmentä senttiä lunta ei vielä hissien vieristä vanhoja jälkiä kunnolla peittänyt, joten skinitouhuiksi meni iltapäivällä. Keskuksen huipulla on käynyt useampana iltapäivänä sama ilmiö. Pilvilautta leijuu huipun alapuolella, ja huipulta pääsee katselamaan maisemaa pilvien yläpuolelta. Pilven reunassa iltapäiväaurinko tekee melkoisen upean valaistuksen, ennenkuin laskija katoaa sumuun ja metsän siimekseen.

Sumuinen päivä. Heidillä se tarkoitti välipäivää. Meikäläisen tapauksessa välipäivää kutsutaan nykyisin urakkatyöpäiväksi. Duunien ohella ehti kuitenkin syödä hyvin ja kuunnella onsenissa lilluessa olympialaishiihtoja. Eli jonkinlaista suksimista sentään tähänkin päivään.

Jos jollakulla on jokin haju siitä, mistä tässä hotellin vessan kyltissä varoitetaan, niin tieto otetaan ilolla vastaan. "Jos reikävessa jostain syystä räjähtää niin käytä rajusti viemärinavaajaa ja hikoile" -arvaus on tuskin oikea.

Neljän Akakura-päivän jälkeen alkoi vaihtelu olemaan tarpeen ja aamulla suunnattiinkin Suginoharan keskukseen. Päivä oli erittäin aurinkoinen ja lämmin, joten puuterin löytäminen alkoi olemaan jo kohtuullisen haastavaa. Varsinkin kun Suginoharan lähes kaikki rinteet ovat suoraan etelään. Ylipäätään näyttää siltä, että tämän reissun puuteroinnit on todennäköisesti puuteroitu. Hyvää kevätlunta oli sen sijaan metsät pullollaan ja metsien ominaispiirteisiin tuntuivat kuuluvan melko runsaat maastonmuodot. Mikäs siinä pomputellessa, varsinkin kun lounaaksi syötiin perijapanilaista ruokaa eli kebabia ja crepejä. Puikoilla tietenkin.

Japanin pääsaari on ilmeisesti asteen verran stadimpi, kuin Nipponin Lappinakin tunnettu Hokkaido. Hipsteriysasteessa alkaa kuitenkin olemaan maksimitaso melko lähellä, kun törmää jopoon, jota polkemalla voi saada sähköä tehosekoittimilliseen vihersmoothieta. No käyhän se niinkin. Luntakin oli taas maassa mukavasti ja päivä oli kovinkin aurinkoinen, joten kaikki olosuhteet vuoden parhaaseen kuvauspäivään olivat käsillä. Aina ei voi kuitenkaan voittaa ja tällä kertaa saaliina oli lähinnä tarkennukseltaan sumuista materiaalia.  

Yön aikana oli sadellut maahan pieni yllätysdumppi ja tänään päästiin kokeilemaan miltä maistuvat Honsun faceshotit. Makoisiahan nuo olivat, varsinkin kun lumi oli lähes täydellisen nopeata ja kevyttä. Ehkäpä kouluarvosanana kymppi miinus. Reititkin alkavat jo osua kohdilleen, lempiravintolat on löydetty ja onsenin vesi kuumaa. Eli tästä on hyvä jatkaa.

Uusintapäivä Kankossa, hieman uutta lunta ja parempi näkyvyys. Siinäpä mainio resepti onnistuneeseen päivään. Varsinkin viimeisenä mainittu auttoi huomattavasti ympäristön hahmottamisessa ja kunnon laskujen löytymisessä. Pienellä etsinnällä löytyi myös legendaarinen tunneli: kesäkäytössä olevan autotien tunneli, jota pitkin poistutaan takamaastoista takaisin keskuksen puolelle. Sisäänmenossa ja sisällä oli vielä hyvin tilaa, mutta ulostulon suhteen majoneesin määrä kannattaa tulevina päivinä pitää minimissä, ettei satu kiusallista jumittumista.

Sunnuntaiaamu alkoi lennolla Tokioon. Sieltä Samin matka kävi takaisin Suomeen ja itse nappasin vaihturina Heidin Suomesta matkaan. Tämän jälkeen viitisen tuntia moottoritietä jaetussa taksissa hyvinkin perinteisen taksikuljettasedän kyyditettavänä ja saavuttiin reissun toiseen kohteeseen: Myokoon. Lunta oli viikonlopun aikana sadellut lupaavasti ja Tokion keväiset maisemat unohtuivat nopeasti lumipenkkojen keskellä. Maanantaina iskettiin mäkeen katsomaan, mitä keskus sisältää. Ensimmäinen päivä laskettiin majoituskylän lähikeskuksessa Akakura Kankossa. Mitään ultimaattisia puuterijuhlia ei saatu, mutta erittäin hyvää pakkaslunta todella mukavassa maastossa. Tosin skinit joutui kaivamaan toista kertaa reissussa esiin, jotta parhaimpien laskujen päälle pääsi. Pilvimassat leijuivat iltapäivällä laaksossa, mutta Mt Maeyaman huipulla oli mukava tutkailla taivaanrantaa pilvien yläpuolelta.

Sapporo-päivä. Aloitettiin homma ottamalla yleiskuva kaupungista tv-tornissa. Sitten tutustumaan minkälaisia mereneläviä löytyy paikallisesta kauppahallista. Tämän jälkeen luonnollisesti shoppailua liikkeessä, joka myy koirille muotivaatteita. Vans-huppariin puettu villakoira on toki muodinmukainen, mutta kaikkein viilein oli hipsterimäyräkoita jack cousteau -pipoineen. Viimeisen illan kunniaksi puettiin vielä lopuksi mekot päälle ja etsittiin mielenrauhaa.

Sinnehän se kolme viikkoa hujahti niin ettei huomannutkaan. Nisekon laskut ovat nyt tältä erää ohi ja päällimäisenä tunteena on hämmennys. Tämä johtuu monestakin syystä: Ainahan täällä on lumisia reissuja ollut, mutta ehkäpä muistikuvat olivat vähän haalentuneet siitä kuinka paljon lunta voikaan sataa. Kolmesta viikosta ensimmäinen ja viimeinen olivat aivan epätodellisen lumisia. Skinnailtua ei tullut yhtä Iwaonupuri-päivää lukuunottamatta lainkaan. Tämä johtunee ensimmäisestä seikasta. Huipulla ei tullut käytyä kuin kahdesti. Tämäkin johtunee ensimmäisestä seikasta. Kun kolme vuotta sitten täältä lähdin, olin melko ahdistunut väkimäärästä. Nyt tuntui viimeiseen päivään asti, että mäessä oli jopa hiljaista. Ilmeisesti olin ymmärtänyt kiinalaisen uuden vuoden aiheuttaman huippusesongin ajankohdan jotenkin väärin. Samoin kun kolme vuotta sitten lähdin, en ollut lainkaan varma koska tulen takaisin, vai tulenko koskaan. Nyt taasen tiedän, että näissä mäissä tulen vielä laskemaan tule...

Samin jalka ei osoittanut ihmeparanemisen merkkejä ja tämä päivä menikin yksinäisenä ratsastajana. Päivän teema oli vanha tuttu: "Liikaa puuteria, ei pysty laskemaan". Alan vihdoin ymmärtää mitä tuo kymmenen vuoden takainen letkautus oikeasti tarkoittaa. Syvää oli, mutta laskupaikat sai valita huolella, jotta löytyi riittävän viettävää kunnon vauhtiin ja käännöksiin. Lunta tuli koko päivän aivan hullusti lisää ja lumiukkouduin ilmeisen huolella kun odottelin pysäkillä myöhässä olevaa bussia puoli tuntia. Tämä oli ainakin pääteltävissä kanssamatkustajien reaktioista, kun kömmin linjuriin sisään. Keli on ilmeisesti jatkumassa, siitä todisteena jogurttimukiin ilmestynyt Yotei-hahmo.