testi varmuuskopio

Kevätcaravan tekee paluun kahden vuoden tauon jälkeen. Muna kaivettiin suulin perältä jo maaliskuun puolella ja pienten freestyle-henkisten lumileiri-ilottelujen sekä hiihtokoulun 50-vuotisjuhlien päälle oli aika kääntää kokka toista kertaa tälle vuodelle kohti pohjoista. Ensimmäiset aamukahveet peltimukista Oulussa ja sitten kohti tuttua leiripaikkaa. Narvikin keskuksella oli käynnissä alppihiihdon valtakunnanmestaruuskisat ja sen vuoksi ylähissi vain trikoojoukkueiden käytössä. Tämän seurauksena Linkenillä ei ollut varsinaista ruuhkaa ja tilaa oman jäljen piirtämiseen oli runsain mitoin. Tästä tämä taas lähtee. 

Kolmen päivän potemisen jälkeen oli aika lähteä katsomaan, miten jalka nousee ja henki kulkee. Mitään hirveää laskunautintoa ei tästä päivästä käteen jäänyt, mutta tulipahan ihailtua maisemaa ja todettua keuhkot vielä jotenkuten toimiviksi. Lieneekö vielä kuume- ja koronahoureita, mutta ylhäisessä yksinäisyydessä oli koko ajan fiilis kuin Samu, tuo usean laskuvälineen nautiskelija, olisi taapertanut ylämäkeä yhdessä meikäläisen kanssa. Monella mäellä on tullut kyseisen herran kanssa käytyä, mutta jotenkin on jäänyt elävästi mieleen juuri tämän laskun päättävä pitkä laakson pohja, jossa lautamies lykki tasatyöntöä menemään nuoruuden innolla. Ehkä muistikuva johtui sen tuoreudesta, olihan kyseinen päivä juuri viimekertaiselta yhteiseltä reissulta. Eikä siitä ole aikaakaan kuin vajaa yhdeksän vuotta. Ehkä pian taas uudestaan. 

Lähipäivinä ei ole paljoa laskettu. Heidi on kaivellut lumikuoppia pitkin Abiskoa ja meikäläinen koronoitui vuoteen vangiksi muutamaksi päiväksi. Koska viimeisimmät kuvat ovat olleet kovin laskupainotteisia, on tähän väliin hyvä niputtaa ne pakolliset maisemaotokset. Niidenkin suhteen on keli ollut otollinen.

Burgeri-ilta tietää skinnauspäivää. Useamman kerran olen ihaillut Narvikin hissistä tuota toisen kuvan horisontissa korkeimpana näkyvää huippua ja sen vieressä kulkevaa pitkää ja jyrkkää harjannetta. Tänään Heidi jäi kämpille lepäilemään ja meikäläinen lähti tarkistamaan näyttääkö maisema yhtä hienolta huipulta käsin, kuin kauempaa voisi kuvitella. Ja näyttihän se. Tosin huipulla ei ihan parhaimpia kamerantähtäyspaikkoja uskaltanut lähestyä, kun kolmeen ilmansuuntaan oli useamman sadan metrin lähes pystysuora pudotus ja kohtuullisen massiivisen kokoiset lumilipat.

Koska koko viikko on ollut yhtä laskiaista, ollaan kehitetty norjalainen laskiaispullakonsepti: tuore huoltoasemapulla, hilloa purkista ja kermavaahtoa pursottimesta. Tarpeen vaatiessa 1-3 kertaa päivässä vähintään seitsemän päivän ajan. Huomioitavaa on, että liian kauaksi aikaa ei nisua kannata jättää lautaselle. Muuten käy kuin Heidillä.

Vielä ei ole tarvinnut keskukselta poistua lumien perässä, eikä oikeastaan ole kovin iso hinku ollutkaan. Viimeiseen kahteen vuoteen ei hirvesti ole hissipuuterista tullut nautittua, joten eipä tuohon tunnu viikossa kyllästyvän. Sen verran pistettiin skinejä eilen pohjiin, että saatiin Heidistä kaverikuva Mörkholan kanssa.

Ei pusikossa rämpimistä, ei pitkiä lähestymisiä, eikä edes skinejä. Sen kun vain hyppää hissistä pois, pujottelee vajaan tonnin putikkaa ja hyppää uudestaan hissiin. Toistaa niin monta kertaa kuin mieli tekeen. Eihän Norjan hiihto yleensä tällaista ole, mutta joskus ovat kaikki taivaanmerkit kohdillaan. Ja kun pienet polvi- ja selkävaivatkin ovat ainakin toistaiseksi selätetty, pistää tilanne väkisinkin virneen naamalle. Kameraa ei tullut kovin monesti esiin kaivettua ja lopputuloksista päätellen olisi voinut melkein jättää nekin kerrat kaivamatta. Mutta kaipa noista jonkinlaisen hentoisen aavistuksen päivän kulusta saa. Jos nyt jotakin kritiikkiä voi esittää, niin perinteinen lopun metsätraverse on näillä lumilla jopa aavistuksen tylsä. Onneksi edes yhdessä kohtaa pilkisti hangen sivusta mustikanvarpuja vähän muistuttamassa kevään loskaisista jääränneistä.

Nyt tuntuu yläkerran ukko hellivän oikein kunnolla. Joka päivä tulee kuin tilauksesta uusi desimetri tai pari pehmeistä pehmeintä tavaraa, eikä tuulesta ole tietoakaan. On tätä ollut jo ikäväkin.

Kolmen ja puolen metrin sondikin on joskus paikallaan.  

Pikkuhiljaa alkavat Lofoottien vesisateet olla kuin etäinen paha muisto. Höyhenen pehmyttä puuteria pieni kerros maassa, ylin tuolihissi ensimmäistä kertaa käytössä tälle talvelle ja aurinkokin käy silloin tällöin moikkaamassa pilviverhon takaa. Sen verran hyvä päivä , että kirjoituksen otsikoksi sallittaneen länsimurteista periytynyt ja nykyisessä yleiskielessä sallittu taivutusmuoto, joka vielä 90-luvulla olisi saanut erään äidinkielenopettajan kirjoittamaan SEIS-sanan ainekirjoituspaperin marginaalin ja lopettamaan lukemisen siihen.

Siinä missä Lofootit ei taaskaan näyttänyt parasta puoltaan, oli Narvikin tervetulotoivotus mitä parhain. Uutta lunta ja ylämetsissä ihan rehellistä puuteriakin. Onpahan tätä herkkua taas pari vuotta odoteltukin. Alkupäivä meni aika lailla huumassa, eikä kameraa tullut liikaa esiin kaivettua. Ja eipä niistä kuvista kyllä mitään olisi sinkkikelissä tullutkaan. Iltapäivällä aurinko pilkahti alarinteillä silloin tällöin näkyvissä ja malttoi jo paremmin pysähtyä kuviakin ottamaan.

Kaiken sääkritiikin oheen on pakko rehellisyyden nimissä todeta, että saatiin Lofooteilla yksi tyynikin hetki. Auringonlaskun hetki jolloin myrskytuuli oli kääntymässä vastakkaiseen ilmansuuntaan. Taisipa tuota herkkua kestää jopa useampi minuutti.

Voidaan rehellisesti todeta, että Lofootit parani päivä päivältä. Kohtuullisin pienin askelin tosin. Tullessa luisteltiin paikalle valtatietä neljääkymppiä pimeässä ja silti oli koko ajan pieni kuolemanpelko selässä. Ensimmäisenä päivänä ei autolla uskaltanut kämpän pihasta hievahtaakaan ja ulkona käytiin sen verran, että käveltiin 300 metrin päässä olevalle majakalle. Ja jo tuo reissu oli varmasti tämän talven ulkoilupäivistä jännittävin. Seuraavana päivänä päästiin sen verran mäkeen, että kehtasi eväshampurilaiset syödä. Kolmantena päivänä pystyi jo rehellisesti sanomaan jotain laskeneensakin. Ja neljäntenä päivänä todettiin ajokeli sen verran hyväksi, että käytettiin aikaikkuna hyväksi ja suunnattiin auton nokka samantien kohti Narvikia. 

Kun tämä pariskunta lähtee Lofooteille, on toki aivan varmaa, että aurinko ei paista ja vettä sataa vaikka on helmikuu. Parhaimmillaan 35 m/s tuulikaan ei varsinaisesti yllätä. Korkeat lumi- ja maavyöryvaarat nyt ovat peruskauraa ja jäävaroitus menee siinä samalla vähän kuin kaupan päälle. Mutta kohtuuden nimissä tuo ukkos- ja salamointivaroitus alkaa olemaan jo vähän liikaa.