testi varmuuskopio

Kylttibongaus on taas ollut hyvän aikaa käynnissä. Siinä ei käsi nouse pystyyn virheen merkiksi, eikä paljoa anteeksi pyydellä, kun Annupurissa painetaan menemään.

Vaikka ajankohtana helmi-maaliskuun vaihde ei ole enää kaikkein puuterivarmin, näyttää Heidin hiihtoloma jo kuuden laskupäivän jälkeen onnistuneelta. Tämän vuoden takuu tuntuu pitävän: joka päivä piirretään omia jälkiä puhtaalle paperille.

Tällä sivukadulla ei ilmeisesti olla kovin innostuneita kolaamisesta. Jossain määrin epäkohteliasta on toki kuvailla toisten ihmisten koteja, mutta ehkäpä kukaan ei sisältä huomannut ikkunoista (tai ikkunasta) salakuvaajia. 

Heidi päätti ottaa tehoalun Japanin reissulle ja hoitaa heti alta pois kaikkein tärkeimmät. Ensimmäisenä vuorokautena tuli ajeltua koppimopolla, skinnailtua Nitonupurilla, otettua kauden ensimmäinen puuterikäännös sekä naamalaukaus (ja ikuistettua se kameralle), nautittua Chisenupurin onsenin mutakylpy ja syötyä vielä kunnon izakaya-henkinen illallinen. Ihan hirveästi ei jäänyt tikkilistaan ruksittavaa tuleville päiville, mutta eiköhän tässä jotain vielä keksitä, jotta ei tarvitse ihan kotiinkaan vielä lähteä.

Kolme viikkoa tuli täyteen ja Sami lähti keulimaan Hokkaidon puutereilta takaisin kohti Suomea. Meikäläinen sai siis vetää huoneen sängyt takaisin yhteen ja alkaa odotella Heidiä paikalle. Muutamaksi yksinolopäiväksi sain vielä kunnon työntekokelit. Lunta ei joko tullut, se oli märkää tai tuuli niin paljon, että lähes kaikki hissit olivat kiinni. Mikäs siinä on siis istuessa toimistossa.

Tässä maassa on tottunut kaikenlaiseen hassutteluun sinällään tylsien tai virallisten asioiden kanssa. Kun jokainen kodinkone soittaa tunnussävelen käynnistäessä, kaupungin maskotti on hiihtävä peruna ja poliisiaseman virkkailijan tiskillä tervehtii virka-asuun puettu pehmolelukoira, on päivänselvää ettei ravintolan ovella oleva desifiointiainepullo voi olla pelkästään tavallinen pullo.  

Jääkiekkoilijoilla ja koripalloilijoilla tulee joskus kesken kauden tiimin vaihto eteen ilman että asiasta paljolti kysytään pelaajan mieltymyksiä. Itse olin hetken oman elämäni ammattijääkiekkoilija, kun suksi napsahti poikki ja uusien sivakoiden hankinnassa ei ollut valikoima loputon, vaan piti valita siitä mitä oli jotenkuten siedettävään hintaan tarjolla. No onneksi tultiin suhteellisin nopeasti kavereiksi, osittain varmaan sen vuoksi että lumiolosuhteet ovat olleet varsin myötämieliset puhtaalle puuterisukselle. Ja onhan se kiva kerrankin päästä käyttämään oikeasti leveää lankkua siihen mihin se on tarkoitettu.

Maanantain Youtein uusintayritys otettiin rennommin. Kello soi vasta 5:30 ja tavoitteeksi asetettiin vain puuraja ja Kimobetsun reitin testaus, vaikka kummallakin taisi kuitenkin olla takaraivossa pieni toive siitä, että kelin puolesta päästäisiin nyt yrittämään kraateriin. Aurinkoa saatiinkin jopa tunnin verran, mutta ylös asti ei silti ollut toivoakaan päästä, vaan suurin osa matkasta taaperrettiin perinteisessä mustavalkolumisateessa. Aikaisin kun lähti oli aikaisin poiskin ja jäi aikaa metsästää auki olevaa onsenia lähistöltä.

"Temppelissä kannattaa ehdottomasti käydä. Täällä on 6 metriä korkea puinen Buddha-patsas, joka on korkein Buddha Tokion pohjoispuolella", totesi kahvilan tarjoilija Iwanaissa, kun kyseltiin ehdotuksia välipäivän ohjelmaksi. Sen jälkeen hän jo soitteli pomolleen, josko voisi tulla opastamaan meidät paikanpäälle. Pomoa ei saatu kiinni, joten lähdettiin etsimään omin päin parin korttelin päässä sijaitsevaa temppeliä. Ja äkkiäkös temppeli tulikin jo vastaan. Ainoa ongelma vain oli, että pääovet näyttivät olevan kiinni ja paikka muutenkin kovin hiljainen. Sen sijaan temppelissä kiinni oleva rakennuksen ovista pääsi sisälle ja kun aikansa huhuili, jonkinlaiseksi kirkkoherraksi myöhemmin paljastunut henkilö hiippaili pyjamassaan ihmettelemään tulijoita. Kohta olikin jo vaimo ja kaksi teini-ikäistä tytärtä komennettu talviteloilla olevaa temppeliä lämmittämään ja vieraita opastamaan. Jonkin aikaa ihailtiin alttareita ja koristeita, mutta mitään buddha-patsasta ei näkynyt mailla halm...

Toppatakki on kova sana Yoteilla. Siitäkin huolimatta, että tämä kaveri taisi juosta korkeuseroa edestakaisin kolmen Yotein verran.  

Kahden viikon hissipuuteroinnin jälkeen kaipasi jo jotakin muuta. Eli Yaris alle, herätyskello soimaan 4.30 ja reppuun iso kasa eväitä sekä kova luotto siihen, että auringonpaistetta riittää huipulle ja kraateriin asti. No eihän sitä riittänyt, vaan perinteinen Youtein hattu leijaili huipun yllä kohtuullisen tiiviisti koko päivän. 1700 metrissä todettiin, että on aika kääntyä alaspäin. Onneksi Youtei tarjosi sentään lohdutukseksi hyvää metsälaskua ja väsyneet jalat onseniin liotettavaksi.

Pohdittiin metsäpolun varrella milläköhän korkeudella puussa hangen tasolla olevat oksat ovat. Mittausyrityksistä huolimatta ei selvinnyt.  

Koska tämän päivän teemana blogissa ovat olleet ikkunat, otetaanpa vielä näkymä työhuoneeseen. Ensimmäisen viikon aikana en tajunnut, että minulla on maisemakonttori, mutta tämä iltapäivä viimein paljasti asian.

Aamun ensimmäinen rutiini on avata verhot ja tarkistaa kuinka paljon autojen kattojen päälle on yön aikana satanut ja verrata sitä sääennusteen luvattuun lukemaan. Vielä kertaakaan ei olla tällä reissulla päästy kokemaan, miltä näyttää kun sääennusteessa ei luvata lunta yöksi lainkaan. Tänä aamuna oli kuitenkin siihenkin mahdollisuus. Se näyttää tältä:

Kauden ensimmäinen skinnailupäivä on kovin monesti otettu Iwaonupurilla. Niin tälläkin kertaa. Ja vaikka vuori ei itsessään kovin isoa korkeuseroa tarjoa, saa 1200 nousumetriä täyteen, kun keli ja into on tällainen. Harvoinpa sitä on tullut enää iltapäiväonsenin jälkeen vaivauduttua vielä yhteen kierrokseen. Tosin ahnehtimisella on luonnollisesti veronsa ja sitä maksettiin otsalampun valossa suoritettujen poistumishiihtojen ja seuraavan päivän väsyneiden jalkojen muodossa.

Uusi viikko alkoi kliseiseen Hokkaido-tyyliin. Aamu- ja iltapäivä puuterilla (rehellisyyden nimissä se alkoi kyllä jo keskipäivällä lämmetä paikoitellen liian raskaaksi täyttääkseen tiukat standardit),  alkuilta kylvyssä ja ilta sushilla. Viime viikolla jouduttiin jo pettymykseksi toteamaan, että Kutchanin sushitrain oli lopettanut toimintansa. Samalla meni mahdollisuus nauttia edullista ja erittäin maukasta sushia. Jälkimmäisen kriteerin mukaista apetta onneksi vielä löytyy muista sushiravintoloista ja tämänkin iltaisessa paikassa nigirit suunnilleen sulivat suuhun. Napa olisi kyllä vetänyt vaikka kuinka paljon, mutta parin lautasen jälkeen todettiin ettei lompakko kestä enempää tätä nautintoa. Mairealla hymy huulilla ja hyvä maku suussa siis kohti unia ja uutta päivää.

Aikaisempaan postaukseen viitaten: kun vastaanottimen kylkeen kopauttaa hellästi, saattaa siihen ilmestyä hetkeksi jonkinasteiset värit. Tämän erottaa ainakin sinitaivaasta ja joissain harvoin sattuvissa ja hyvin nopeissa väläyksissä varjoista.

Tiukkoja päiviä. On ollut työhommia, mettähommia, puuterihommia, kylpemishommia, syömishommia ja vaikka mitä hommia. Tarkemmat dokumentaatiot myöhemmin, mutta ehkäpä yksi video ja yksi kuva tiivistää sopivasti sen, että asiat ovat hyvin. Erittäin hyvin.